keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Iloa ja surua

Tara 13.2.2003-6.4.2015

Tara halii sohvaa tunnin räntäsadelenkin jälkeen.

Tara, yksi rakkaista hoitokoiristamme, jouduttiin lopettamaan maanantaina. Juuri ennen sairastumistaan Tara ja Nelda olivat olleet meillä hoidossa 10 päivää omistajansa Japanin matkan aikana. Tara oli koko meillä olonsa ajan niin iloinen, niin pirteä, ja ruokakin maistui moitteettomasti. Vanha koirahan Tara jo oli, ja sen näki olemuksesta - harmaantunut turkki, hieman samentuneet silmät, hitaammat askeleet.

Vasemmalla Nelda, oikealla Tara.

Silti Tara vielä jaksoi tunninkin lenkit, kunhan vaan meniin hidasta mummun köpöttelytahtia, ja puistossa se juosta jolkutteli pallon perässä. Ei yhtä nopeana ja ketteränä kuin nuorempi Nelda, mutta aivan yhtä innokkaana. Meiltä lähtiessäänkin Tara oli aivan normaali koiravanhus, enkä mitenkään voinut aavistaa, etten näkisi sitä enää koskaan. Taran sairaudesta kuultuani osasin jo hieman varautuakin sen poismenoon, ja tieto sen kuolemasta tuli heti, kun se oli lopetettu. Silti se ei jotenkin tahdo upota tajuntaan - minä en näe Taraa enää koskaan. Hoen tuota lausetta itselleni, mutta en vaan pysty käsittämään. Kun ajattelen Taraa, näen sen mielessäni sellaisena, kuin se meiltä lähti - terveenä ja onnellisena. Aikaa myöten tulen varmasti olemaan tästä muistikuvasta vain onnellinen.

Nelda kerjää sapuskaa.

Olen äärettömän kiitollinen, että sain viettää Taran kanssa vielä aikaa, onnellista ja niin äärettömän kallista aikaa, ennen sen poismenoa. Olen myös onnellinen, että pystyin vaikuttamaan Taran elämän loppupään laatuun. Ikinä en ole ollut iloisempi siitä, että jaksoin viedä hoitokoiraa pitkille lenkeille ja puistoon leikkimään pallolla - palloleikki oli Taran mielestä parasta ikinä. En voinut mitenkään aavistaa, että tämä olisi se vika kerta, kun näen vanhan ystäväni. Olen tuntenut Taran pennusta asti, joten äärimmäisen tärkeä otus se oli. Ja on.

Ja nukkuu "katto" päänsä päällä.

Koiriin, niin omiin kuin "vain" hoitokoiriinkin, liittyy äärettömän paljon iloa, ja niin äärettömän paljon surua. En kuitenkaan sure Taran itsensä takia. Se oli jo vanha, sillä oli niin hyvä ja pitkä elämä ettei paremmasta väliä, ja rakastetumpaa koiruutta ei olekaan. Nyt oli Taran aika mennä, ja ratkaisu päästää se pois oli aivan oikea. Suren vain meitä, jotka jäämme jälkeen, kaipaamaan. Meitä jotka menetimme vanhan, rakkaan ystävän.

Kopioin tähän vielä Facebook-tililtäni alkuperäiset hyvästini Taralle, koska tämän osuvammin en voisi enää siitä sanoa;  Hyvästi, sinä rakas, tärkeä, ainutlaatuinen, pöhelö unelmoija, taivaanrannanmaalari, suloinen mummoeläin. ♥ 

(Kaikki tämän postauksen kuvat on otettu niiltä 10 päivältä, jolloin Tara ja Nelda olivat meillä hoidossa.)