The Mighty Falcon

Hei vaan kaikille!

Poikaystäväni on innostunut kokeilemaan naksutinkoulutusta undulaatteihimme, etenkin Dominickiin (kuvissa).

Lintujen naksukoulutus eroaa koirista radikaalisti siinä, että kun edistyneemmälle koiraoppilaalle riittää toisinaan palkaksi pelkkä kehu, tai vaikkapa lempilelu, niin undulaattia opettaessa makupalasta ei voi luopua koskaan. Undulaatit eivät nimittäin halua miellyttää omistajaansa, ja jos ne kerrankin tulevat "huijatuksi" eivätkä saa namiaan, vaikka naksautus kuuluu, ne suutahtavat, ja koulutus ottaa monta askelta takapakkia. Muutenkin undulaatit ovat todellisia diivoja; niitä ei saa ikinä sulkea kämmeneensä, tai edes torua, tai ne suuttuvat ja menettävät luottamuksen omistajaansa.

Poikaystäväni on tosiaan opettanut Domille käskyä "hyppää", jolloin se hyppää sormelle vähän pidemmältä, ja häkistä ulostulemista. Tänään otin muutamia kuvia Domiskuukkelista. Pikku-Nugetiltamme on kadonnut puolet pyrstöstä johonkin (sen pitäisi olla kaksi kertaa niin pitkä, kuin se nyt on), mutta onneksi se ei ole siitä moksiskaan. Jo edesmennyt lintuni Ernesti masentui aina, kun menetti sulkasadossa nuo pitkät sulkansa. :D

Entäs Odessa? Puppamme kyttää lintuhäkin edustalla, ja imuroi nassuunsa linnuilta tippuneet hirssinsiemenet. Kätevää. Linnut muuten sotkevat syödessään todella paljon.

P.S. Katsokaa nyt noita Odessan räpsyripsiä. ♥

Mitä kuuluu? No tätä kuuluu!

Täällä ollaan Kouvolassa kissan kanssa. Kissa on nyt hammaskiven poistossa Kouvolan ihan mahtavassa Univetissä ja minä dataan kahvilassa odotellen klo neljää kun lähden hakemaan kisua ja päästään autokyydissä takaisin kotiin.

Raukka ei ole saanut syödä sitten eilis-illan ja voiii että sydäntä särki aamulla jättää laittamatta murot kuppiin, kun neitokainen niin ulisi ja käski. Saati sitten työntää se väkipakolla kuljetuskoppiin, se otti jaloillaan niin tiukan otteen sen laidoista ja miukui ja maukui ja häntä meni pörrölle.

Muuten elukoilla luistaa ihan hyvin. Tosin Nassua saa taas ihmetellä. Se tuossa toissapäivänä istui kokonaisen vuorokauden lämmittelykivellä, vaikka lamppu ei ollut päällä. Yleensä se lampun napsahdettua kiinni lähtee heti polskimaan mutta nyt se vaan istui ja sähisi kun tuli lähelle. Luulin että nyt se on taas menoa, että sillä olisi tullut joku tulehdus tai muuta kipua siihen kilpimurtumaan, mutta polskahdettuaan taas veteen se on ollut ihan normaali iloinen itsensä.

Ja voi että näitä kahta kahdestaan. Kun annan vähääkään huomiota Nassulle, otan vaikka kuvia, niin kisumisu tulee siihen heti käskemään että huomio tänne! Jos yritän ottaa kuvia, kisu tulee tielle. Jos yritän antaa Nassulle ruokaa, kisu tulee tielle ja naukuu hulluna. Nyt Nassukin on alkanut kovistella Baisyä. Se vetää kaulansa kilven suojiin ja levittää raajansa yrittäen näyttää mahdollisimman isolta. Kisu edelleen välillä sähisee vastaukseksi ja tökkii akvaarion lasia. Sitten jos Nassun ottaa pois akvasta juoksemaan samaan tilaan kisun kanssa niin sitten ei uskalla kumpikaan uhitella. Kisu yleensä istuu katsomaan mitä kilpiäinen puuhaa ja Nassu vaan sitten tosiaan puuhailee omiaan, kiipeilee ja juoksee ja muuta.

Tässä vielä pari tuoreempaa kuvaa kahdesta.

Kissa tuli eteen.

Yhden hyvän kuvan sain Nassusta, pää vähän piilossa.

Kisu rakastaa hyöriä vieraiden kengissä.

.. Ja piiloutua kasseihin.

Myös hevoshommissa on käyty, tosin viime viikko ei onnistunut koska olin kipeä.

Porsse ja Kassu.

Kun kani diivailee

Jokin aika sitten kanini Odessa lakkasi syömästä heinää. Ihan yhtäkkiä ja varoittamatta. Ja nyt aion tarinoida teille tästä vastoinkäymisestä - ei ole lemmikin omistaminen aina auvoisaa, ei.

Odessa on aina ollut todella hyvä syömään. Sen aamupalaan kuuluu pellettiä ja heinää, ja iltapalaan tuoreruokaa ja heinää. Odessa on aina syönyt kaiken heinän, jonka sille annan. Odessa on myös aina ollut todella terve kani, kertaakaan ei olla käyty eläinlääkärissä, eikä minun ole tarvinnut edes kotihoitaa siltä mitään vuotavaa silmää kummempaa. Oli siis pienoinen shokki huomata, että eräänä päivänä se ei ollut koskenutkaan heiniinsä. Päätin odotella pari päivää, josko heinä alkaisi taas maittaa. Eipä alkanut. Mitä enemmän aikaa kului, sitä huolestuneempi olin.

Oli siis aika ryhtyä toimenpiteisiin. Ensin kokeilin heinäverkkoa. Odessalla on aina ollut tapana, että jos se talloo heiniensä yli, ne eivät enää kelpaakaan. Siispä poistin vanhat heinät häkistä ja laitoin tuoreen satsin seinälle heinäverkkoon. Arvatkaa, auttoiko? No ei.

Seuraavaksi arvelin, että ehkä tässä nimenomaisessa heinäerässä on ikävä maku. Kävin eläinkaupasta syysheinää, jonka pitäisi olla erikoisen herkullista, ja tarjosin sitä pienelle nirsoilijalleni. Kelpasiko? No ei.

Aloin olla huolesta sekaisin. Tarkkailin lähes fanaattisesti Odessan turkkia, silmiä, nenää, takapuolta, papanoiden määrää ja koostumusta. Pelkäsin, että se saisi ummetusta, tai vielä pahempaa, suolitukoksen, sillä kanien ruoansulatus ei toimi ilman heinää. Kanisterini kuitenkin käyttäytyi heinänirsoiluaan lukuunottamatta täysin normaalisti, ja söi yhä pelletit ja tuoreruoan mahtavalla ruokahalulla.

Noin viikon nirsoilun jälkeen soitin eläinlääkäriin. Sieltä epäiltiin, että kanilla olisi hammaspiikkejä. Itse en tähän uskonut, koska Odessa kuitenkin söi kovia pellettejä ja kuivattua koppuraista ruisleipää (joka on oikein Odessan suurta herkkua). Yritimme kuitenkin poikaystäväni kanssa kaksin vääntää Odessan suuta sen verran auki, että olisin voinut tarkistaa sen takahampaat hammaspiikkien varalta. Arvatkaa, onnistuimmeko? No emme. Uskomatonta, miten vahvat leuat ja jääräpäinen luonne voi noin pienellä elukalla olla.

Sanoivat lääkäristä myös, että jos kani ei pian ala syödä heinää ja sen vointi näyttää heikkenevän, pitää se viedä eläinlääkäriin tarkistukseen. Päätin tarkkailla tilannetta vielä hetken.

Odessan vointi ei huonontunut, mutta huomasin sen laihtuneen hieman. Varasin siis ajan kanispesialistille.

Päivää ennen eläinlääkärin aikaa kokeilin epätoivoissani viimeistä temppua. Laitoin Odessan heinälaarin lattialle kansi avoinna. Odessa ei yleensä saa mennä laariinsa, joten kun se nyt oli "unohtunut" avonaisena lattialle, riemuhan siitä repesi. Heinä alkoi taas kelvata. Kun Odessa luuli tekevänsä luvattomia, heinän syöminen oli hauskempaa, kuin siitä pidättäytyminen. Olin tavattoman helpottunut ja peruutin lääkäriajan. Helpotusta lisäsi tieto säästetystä rahasta; tämä lysti olisi maksanut 72 euroa/20 minuuttia.

Autenttinen tilanne; heinänirsoilijani ensimmäistä kertaa heinällä parin viikon dieettinsä jälkeen.

Muutamia päiviä elämä kulki taas lähes normaaleja uomiaan, ja Odessa ruokaili edelleen heinänsä suoraan laatikosta. Sitten huomasin, että se pikkupirulainen on käyttänyt heinälaaria myös vessanaan. Jälkeenpäin ajatellen minun olisi ehkä pitänyt arvata tämä, sillä Odessa on hyvin sisäsiisti; se tekee kaikki tarpeensa vain häkkinsä vessalaatikkoon. Ehkä lattialle jätetty laari "kuivikkeineen" muistutti sitä häkin vessasta.

Olin silti lievästi raivoissani kauhoessani märkiä, haisevia heiniä roskikseen ja jynssätessäni lootaa pesuaineen kanssa. Tämä ei tosiaan ollut niitä hohdokkaimpia hetkiäni kanin omistajan elämässä.

Tämän jälkeen Odessa sai jälleen porttikiellon heinälootaan. Lootavierailut tekivät kuitenkin tehtävänsä, sillä typykän paasto on ohi, ja se on jo monta viikkoa syönyt heinää normaalisti ja kiltisti omasta häkistään käsin. Kanini diivailukohtaus on ohitse.

Sentin matkassa

Ystävä kävi yökyläilemässä kahden yön ajan meillä, ja siinä oli ihmetystä ja hämmennystä meitin pienelle Sentillemme. Pieni tytöntyllerö kun on hyvin, hyvin arka ja ehkäpä jopa epäluuloinen ihmisiä kohtaan. Tämä juontaa juurensa siihen, kun pentumme on viettänyt elämänsä ensimmäiset (ja ihmisiin sopeutumisen kannalta tärkeimmät) kuukaudet metsässä - tietämättä ihmisistä tuon taivaallistakaan. Hänen työnimensä olikin Villeistä villein ja Aivan villi, ennen kuin typy muutti kaupunkiin. 

Ystäväni kehui kuinka Sentti on jo huomattavasti rohkeampi: pikkanen ei juossut enää kaappiin piiloon, vaan näytti karvaista naamaansa ja vähän hakeutui leikkimäänkin. Lopulta myös tonkimaan ystäväni tavaroita.

Mutta ystäväni istumiminen kasan toiselle puolelle.. alkoi olemaan jo vähän liikaa.

Kaunis ja pieni emokissa, toimii seurallisena tallikissana tutuilla, ja ajan tullen synnytti sitten pentueensa hyvään kätköön puuliiterin alle. Sieltä emo sitten kiikutti pentunsa aina vain kauemmaksi ihmisistä, tai pikemminkin pihan adhd-koirista... Sentin sisarukset löytyivät viikkoa paria aiemmin kuin Sentti.

Mutta eipä tässä nyt muuta; Sentti jatkaa riehumistaa, Sissi potee kyltymätöntä halipulaa ja Chichussa on edelleen vahvat diivan elkeet.

Pikainen päivitys

Koska voi härre olen huojentunut. Pikkuinen Nassu kilpparini alkoi taas syömään! Toissapäivänä meni kolme muikkua kertaheitolla! Kaikki, jotka ovat joskus joutuneet huolestumaan lemmikkinsä syömisistä tietävät sen onnen ja huojennuksen, mikä seuraa kun eläin alkaa viimein taas syömään normaalisti. Tämä oli siis aivan pakko päivittää.

Pikkuinen maakilppari näyttää mallia. Näin se tehdään!