Kun kani diivailee

Jokin aika sitten kanini Odessa lakkasi syömästä heinää. Ihan yhtäkkiä ja varoittamatta. Ja nyt aion tarinoida teille tästä vastoinkäymisestä - ei ole lemmikin omistaminen aina auvoisaa, ei.

Odessa on aina ollut todella hyvä syömään. Sen aamupalaan kuuluu pellettiä ja heinää, ja iltapalaan tuoreruokaa ja heinää. Odessa on aina syönyt kaiken heinän, jonka sille annan. Odessa on myös aina ollut todella terve kani, kertaakaan ei olla käyty eläinlääkärissä, eikä minun ole tarvinnut edes kotihoitaa siltä mitään vuotavaa silmää kummempaa. Oli siis pienoinen shokki huomata, että eräänä päivänä se ei ollut koskenutkaan heiniinsä. Päätin odotella pari päivää, josko heinä alkaisi taas maittaa. Eipä alkanut. Mitä enemmän aikaa kului, sitä huolestuneempi olin.

Oli siis aika ryhtyä toimenpiteisiin. Ensin kokeilin heinäverkkoa. Odessalla on aina ollut tapana, että jos se talloo heiniensä yli, ne eivät enää kelpaakaan. Siispä poistin vanhat heinät häkistä ja laitoin tuoreen satsin seinälle heinäverkkoon. Arvatkaa, auttoiko? No ei.

Seuraavaksi arvelin, että ehkä tässä nimenomaisessa heinäerässä on ikävä maku. Kävin eläinkaupasta syysheinää, jonka pitäisi olla erikoisen herkullista, ja tarjosin sitä pienelle nirsoilijalleni. Kelpasiko? No ei.

Aloin olla huolesta sekaisin. Tarkkailin lähes fanaattisesti Odessan turkkia, silmiä, nenää, takapuolta, papanoiden määrää ja koostumusta. Pelkäsin, että se saisi ummetusta, tai vielä pahempaa, suolitukoksen, sillä kanien ruoansulatus ei toimi ilman heinää. Kanisterini kuitenkin käyttäytyi heinänirsoiluaan lukuunottamatta täysin normaalisti, ja söi yhä pelletit ja tuoreruoan mahtavalla ruokahalulla.

Noin viikon nirsoilun jälkeen soitin eläinlääkäriin. Sieltä epäiltiin, että kanilla olisi hammaspiikkejä. Itse en tähän uskonut, koska Odessa kuitenkin söi kovia pellettejä ja kuivattua koppuraista ruisleipää (joka on oikein Odessan suurta herkkua). Yritimme kuitenkin poikaystäväni kanssa kaksin vääntää Odessan suuta sen verran auki, että olisin voinut tarkistaa sen takahampaat hammaspiikkien varalta. Arvatkaa, onnistuimmeko? No emme. Uskomatonta, miten vahvat leuat ja jääräpäinen luonne voi noin pienellä elukalla olla.

Sanoivat lääkäristä myös, että jos kani ei pian ala syödä heinää ja sen vointi näyttää heikkenevän, pitää se viedä eläinlääkäriin tarkistukseen. Päätin tarkkailla tilannetta vielä hetken.

Odessan vointi ei huonontunut, mutta huomasin sen laihtuneen hieman. Varasin siis ajan kanispesialistille.

Päivää ennen eläinlääkärin aikaa kokeilin epätoivoissani viimeistä temppua. Laitoin Odessan heinälaarin lattialle kansi avoinna. Odessa ei yleensä saa mennä laariinsa, joten kun se nyt oli "unohtunut" avonaisena lattialle, riemuhan siitä repesi. Heinä alkoi taas kelvata. Kun Odessa luuli tekevänsä luvattomia, heinän syöminen oli hauskempaa, kuin siitä pidättäytyminen. Olin tavattoman helpottunut ja peruutin lääkäriajan. Helpotusta lisäsi tieto säästetystä rahasta; tämä lysti olisi maksanut 72 euroa/20 minuuttia.

Autenttinen tilanne; heinänirsoilijani ensimmäistä kertaa heinällä parin viikon dieettinsä jälkeen.

Muutamia päiviä elämä kulki taas lähes normaaleja uomiaan, ja Odessa ruokaili edelleen heinänsä suoraan laatikosta. Sitten huomasin, että se pikkupirulainen on käyttänyt heinälaaria myös vessanaan. Jälkeenpäin ajatellen minun olisi ehkä pitänyt arvata tämä, sillä Odessa on hyvin sisäsiisti; se tekee kaikki tarpeensa vain häkkinsä vessalaatikkoon. Ehkä lattialle jätetty laari "kuivikkeineen" muistutti sitä häkin vessasta.

Olin silti lievästi raivoissani kauhoessani märkiä, haisevia heiniä roskikseen ja jynssätessäni lootaa pesuaineen kanssa. Tämä ei tosiaan ollut niitä hohdokkaimpia hetkiäni kanin omistajan elämässä.

Tämän jälkeen Odessa sai jälleen porttikiellon heinälootaan. Lootavierailut tekivät kuitenkin tehtävänsä, sillä typykän paasto on ohi, ja se on jo monta viikkoa syönyt heinää normaalisti ja kiltisti omasta häkistään käsin. Kanini diivailukohtaus on ohitse.

Sentin matkassa

Ystävä kävi yökyläilemässä kahden yön ajan meillä, ja siinä oli ihmetystä ja hämmennystä meitin pienelle Sentillemme. Pieni tytöntyllerö kun on hyvin, hyvin arka ja ehkäpä jopa epäluuloinen ihmisiä kohtaan. Tämä juontaa juurensa siihen, kun pentumme on viettänyt elämänsä ensimmäiset (ja ihmisiin sopeutumisen kannalta tärkeimmät) kuukaudet metsässä - tietämättä ihmisistä tuon taivaallistakaan. Hänen työnimensä olikin Villeistä villein ja Aivan villi, ennen kuin typy muutti kaupunkiin. 

Ystäväni kehui kuinka Sentti on jo huomattavasti rohkeampi: pikkanen ei juossut enää kaappiin piiloon, vaan näytti karvaista naamaansa ja vähän hakeutui leikkimäänkin. Lopulta myös tonkimaan ystäväni tavaroita.

Mutta ystäväni istumiminen kasan toiselle puolelle.. alkoi olemaan jo vähän liikaa.

Kaunis ja pieni emokissa, toimii seurallisena tallikissana tutuilla, ja ajan tullen synnytti sitten pentueensa hyvään kätköön puuliiterin alle. Sieltä emo sitten kiikutti pentunsa aina vain kauemmaksi ihmisistä, tai pikemminkin pihan adhd-koirista... Sentin sisarukset löytyivät viikkoa paria aiemmin kuin Sentti.

Mutta eipä tässä nyt muuta; Sentti jatkaa riehumistaa, Sissi potee kyltymätöntä halipulaa ja Chichussa on edelleen vahvat diivan elkeet.

Pikainen päivitys

Koska voi härre olen huojentunut. Pikkuinen Nassu kilpparini alkoi taas syömään! Toissapäivänä meni kolme muikkua kertaheitolla! Kaikki, jotka ovat joskus joutuneet huolestumaan lemmikkinsä syömisistä tietävät sen onnen ja huojennuksen, mikä seuraa kun eläin alkaa viimein taas syömään normaalisti. Tämä oli siis aivan pakko päivittää.

Pikkuinen maakilppari näyttää mallia. Näin se tehdään!

Kaalimaan kakarat

Hejsan!

Tässä esittäytyy onnellinen kissanomistaja Helsingistä. :) Opiskelen yliopistolla teologiaa ensimmäistä vuotta, nimi on Jasmin ja harrastan erilaista järjestötoimintaa, käsitöitä ja laulamista. Nykyään harrastuksiin kuuluvat myös kissojen paijaus ja niistä höpöttäminen.Tänä vuonna tapahtui paljon muutoksia. Yksi niistä oli perheenlisäys - nimittäin iki-ihanat Purjo ja Parsa. Pääsin muuttamaan isompaan asuntoon, ja sain kaksi kämppistä, joten kissanpentujen ottaminen tuli mahdolliseksi. Toisinaan opiskelijaelämä on kiireistä, muttei samaan aikaan kaikille meille. Lisäksi kämppiksilläni on ollut kissa/kissoja, joten en ole aivan peukalo keskellä kämmentä, kun jokin asia arveluttaa tai mietityttää. Meillä ei perheellä ole ikinä lemmikkejä ollut, mutta villi luonto ympäröi meidät Porin perämetsissä.

Parsa (vas.) ja Purjo (oik.) 3kk ikäisinä torkkumassa.

Heti, kun saimme tietää, että saamme asunnon, soitin ystävälleni, ja kysyin olisiko heillä kissanpentuja. Kissat ovat kotoisin Karstulasta, Vastingilta. Perheen latokissat tekevät usein pentuja kyläkollien kanssa, ja niin ovat nämäkin kaksi maatiaispalleroa luultavasti saaneet alkunsa. Alkutaival niille ei kuitenkaan ollut helppo - ne jäivät orvoiksi jo viikon-parin ikäisenä, kun niiden emo jäi auton alle. Onneksi ne selvisivät, ja toiveena oli että molemmat päätyisivät samaan kotiin, sillä olisi surullista erottaa kaksi toisiinsa turvautunutta raasua.

Esittely olisi varmasti paikallaan, vaikka tämä kaksikko tekeekin usein kolttosia yhdessä, syö samasta kupista (vaikka niitä on katettu erikseen) ja nukkuvatkin päällekkäin.

Hevosten juoksuttamista

Tänään ajattelin kertoa pikkuisen hevosten juoksuttamisesta ja läntätä kasan suloisia kuvia perään.

Puhun nyt siis irtojuoksuttamisesta, missä hevosen ja ihmisen välillä ei ole välineitä. Eli ei ohjia, naruja tai muutakaan välillistä kontaktia. Hevonen pääsee näin vapaassa muodossa kaasuttelemaan ja leikkimään vähän villihevosta. Ihminen pitää hevosen liikkeellä omalla kehollaan, äänellään, ja kädessä on yleensä pitkä juoksutusraippa tai vaikka rapiseva muovipussi, mikä nyt ikinä hevosta parhaiten liikuttaa. Iso tarha mahdollistaa monen hevosen liikutuksen samaan aikaan ja näin säästetään huomattavasti aikaa, kun ei tarvitse jokaista työstää yksitellen. Toisaalta erityisesti yhtä hevosta käsiteltäessä pyöröaitaus on paras keksintö. Kannattaa kuitenkin varmistaa, että tarhan tai aitauksen aidat ovat pitävät (lankku tai metalli, pelkistä naruista hevonen saattaa innoissaan mennä jo ihan vahingossa läpi) ja niin korkeat, ettei hevonen pääse hyppimään niiden yli. Ja tosiaan jotain kättä pidempää kannattaa pitää mukana vaikka hevonen pyörisikin aivan pelkällä keholla ja äänellä, sillä innoissaan luotettavinkin hevonen saattaa äkkiseltään kääntyä ja vahingossa tulla päälle. Puhumattakaan sitten niistä ei-niin-luotettavista. Eli juoksutusraippa, muu pitkä kepakko, riimunnaru ovat vallan hyviä.

Ja mitä tulee siihen fiilikseen, kun saat kokonaisen lauman hevosia, tonneittan lihasmassaa, liikkumaan haluttuun tahtiin, haluttuun suuntaan pelkän oman itsesi ja ehkä sen yhden ohuen kepakon avulla on aika mukava. Siinä tulee hyvin äkkiä kiva itseluottamuspurkaus. Ja parasta tullakin, jos olet arka etkä uskalla käskeä, niin eivät ne heposet mihinkään liiku tai liikkuvat äkkiä päälle. Mutta niin, maasta työskentelyssä tykkään juuri siitä, miten vähällä vaivalla saat tahtosi perille. Eli jos on itsetunto-ongelmia, niin heppaterapiaan vaan, luotettavaa hevosta vähän tarhassa pyörittämään.

Porsse ja Kassu.

Kassu, poika ja Skotti, isä.

Vili, Luigi, Fritte.

Kati, hevosten omistaja, laitta vähän vauhtia polleihin.