torstai 24. tammikuuta 2013

Kilpikonnan omistajan murheita

Vähän äkeän synkeä postaus tulossa, mutta on tällä hetkellä niin ajankohtainen meidän taloudessa, että taidan sen silti postata. Lemmikkien pitohan ei aina ole iloa, sateenkaaria ja hattaraa.


Nassu lekottelemassa rimppakinttujaan tällä viikolla.

Punakorvan omistajan elämään kuuluu jatkuva huoli kilpikonnan terveydestä. Erityisesti jos konna on pelastuskonna ja sen historia joko tiedettävästi huono tai täysin tietämättömissä. 

Valitettavasti Suomen punakorvat ovat saaneet kärsiä 90 -luvun kilpikonnatrendin jälkeen vaikka kuinka huonoista oloista. Niitä virtasi Amerikoista Euroopan lemmikkieläinkauppoihin lantin kokoisina vihreinä pikkuisina, joita sitten ostettiin kotiakvaarioon siinä uskossa, etttä ne myös pysyisivät sen kokoisina ja näköisinä siisteinä pieninä lisäyksinä perheeseen, jopa akvaarion kalakuntaan. Niille ei osattu syöttää oikeata ruokaa (mm. kissan ja koiran ruokaa pidettiin täysin sopivana), ne eivät välttämättä päässeet koskaan pois vedestä kuivattelemaan, ja jos kuivattelutaso olikin niin ainakaan lämpölamppua ei osattu ostaa. UV-valoista puhumattakaan. Tietoa oikeasta hoidosta ei yksinkertaisesti ollut saatavilla. Ei ollut internettiä, ei kirjoja. Uskottiin lähinnä siihen, mitä eläinkaupan kauppias osasi kertoa. Toisinsanoen usein aivan liian vähän, aivan väärää tietoa. Noh, sitten näistä vihreistä lanteista alkoi kasvaa isoja, ahneita kakkamyllypetoja. Aikuinen naaras punakorva saattaa kasvaa kilveltään 30 cm pituiseksi. Mahdolliset kalakaverit menivät parempiin suihin. Tilaa olisi pitänyt olla enemmän, vettä kului ja akvaarion suodatus olisi pitänyt olla parempi. 

(Huom! Toki oli myös vastuullisia lemmikkikauppiaita ja lemmikin ostajia, jotka kaivoivat oikeaa tietoa esiin ja näin ollen jotkin kilpikonnat ovat saaneet onnellisenkin alun elämälleen, mutta valitettavan harvinaista se tuntuu olevan.)

Tästä johtuen kilpikonnat jäivät huonolle hoidolle tai ne saatettiin jopa hylätä luontoon. Tai sitten ne joutuivat ilmaisina annettavina kiertoon toinen toistaan huonommalle hoitajalle. Suuri osa kilpikonnista sai siis erittäin huonon alun elämälleen. Väärä ruokinta, liian pienet tilat, huono vesi ynnä muut tekijät ovat aiheuttaneet kilpikonnille vastustuskyvyn huononemista, tulehduksia, kilven epämuodostumia ja jopa syöpymisiä, sekä kasvuhäiriöitä muutenkin. Tästä ne saavat yhä tänäkin päivänä kärsiä. Punakorva voi hyvällä hoidolla tai luonnossa elellen elää jopa 60 -vuotiaaksi, mutta näille huonosti pidetyille punakorville 30 vuottakin olisi jo todella paljon.

Höpöliini.

Itse olen nyt tosiaan omistanut kaksi punakorvaa. Ensimmäiseni, Höpö, kuoli vastuskyvyn puutteesta aiheutuneeseen yleistulehdukseen. Vaikka se oli todella pieni punakorvanaaraaksi, eläinlääkäri arvioi sen silti suhteellisen vanhaksi. Ainakin siis huonosti hoidettujen kilpikonnien mittapuulla. Iällä siis oli myös osuutensa. Kun sain sen eläinsuojeyhdistyksen kautta, sen historiasta ei ollut mitään tietoa. Se oli löydetty kesällä teollisuusalueelta. Se söi huonosti ja oli todella äkäinen. Sain sen silti hoidettua hetkeksi parempaan kuntoon. Se söi hyvin, paino nousi normaaliksi. Sitten sille tuli suutulehdus, jota hoidettiin eläinlääkärin käynnin jälkeen antibioottipistoksilla. Tilanne kuitenkin vain huononi ja se lopetti syömisen ja liikkumisen kokonaan. Tulehdus oli todennäköisesti levinnyt hengitysäänistä päätellen hengityselimistöön ja varmasti myös muualle. Niin siis Höpö menetti henkensä huonon alkuelämänsä takia.

Höpön menetyksen takia olen ollut varsin huolissani pienimmästäkin ongelmasta, mitä Nassussa olen huomannut. Nassuhan tosiaan kiipesi kerran akvaariostaan ja tippui siis puolentoista metrin korkuudelta halkaisten kilpensä pahasti. Siinä sitten taisteltiin kipuilujen, syömättömyyden, tulehdusten, antibioottien ja kipulääkkeiden kanssa pitkän aikaa, mutta niin se vaan selvisi ja kilven halkeama meni umpeen. Selviytymismahdollisuudet olivat korkeintaan kolmasosan luokkaa. Tämä kokemus on vain entisestään lisännyt varovaisuuttani Nassun kanssa. Pidän sitä kuin kukkaa kämmenellä ja hoidan niin hyvin ja oikein kuin mahdollista, aina hakien uutta tietoa ja tutkimustuloksia ja kuunnellen muiden kokemuksia Suomen herppifoorumilla.

Derp -Nassu.


Nyt kuitenkin pienen kanssa on ollut ongelmia syömisessä. Ensin ajattelin, että se harrastaa vain kilpikonnille yleistä lyhyttä paastoamista ja että se polttelee vain vähän kerääntynyttä rasvavarastoa, mutta se ei vaan ole alkanut syömään. Nyt on taas paino alhaalla ja kaulasta ja raajoista näkee, että se on tällä hetkellä aivan liian laiha. Olen koettanut erilaisia ruokia, myös kasviksia. Olen koettanut houkutella ruokahalua esiin mehuilla ja jopa sillä surullisen kuuluisalla kissan märkäruoalla, niinkuin eräs kilpikonnan omistaja oli kuulemma saanut omansa taas syömään. Mikään ei kuitenkaan tunnu toimivan. Olen koettanut syöttää sitä ammeessa, eri ämpäreissä ja astioissa ja ihan omaan tuttuun akvaarioonkin olen koettanut sitä syöttää, mutta se syö korkeintaan pari simpukan lihapalasta ja jättää sen sitten. Lämpölamppu ja UVB -valo ovat olleet myös päällä. Olen kauhuissani lukenut kuinka jotkut kilpikonnat vaan lopettavat syömisen ja tappavat siten itsensä nälkään. Eräästä kymmenen vuotta vanhasta eläinlääketieteellisestä julkaisusta löysin puhuttavan jopa kilpikonnan anoreksiasta ja kuinka tällaista kilpikonnaa pitäisi letkuruokkia. Nassun suuta ei kylläkään saa auki ollenkaan niin, että sekään olisi mahdollista. Lisäksi tietty herää kysymys, että entä jos se syöminen sattuu tai jos sitä vaan olisi sen aika jo lähteä "sisarensa" Höpön luokse. Olen kipulääkettäkin sille antanut, huijannut suuhun, jos se syömättömyys olisi kivusta johtuvaa mutta eipä silläkään ollut vaikutusta.

Nassun perusilme.


Koetan pitää sitä nyt toistaiseksi hengissä vitamiineilla, joita laitan runsaasti niihin pariin simpukan palaseen mitä se suuhunsa suostuu laittamaan, mutta näkösällä taitaa olla jälleen käynti eläinlääkärin luona. Onneksi Kouvolan eläinlääkärikeskuksesta löytyy (varmaankin tämän alueen ainoa) herppeihin tarvittavaa erikoisosaamista omaava lääkäri. Hän on hienosti hoitanut sekä Höpöä että Nassua, joten jos nyt joku hyvä asia tästäkin on löydettävä, niin se on hän. On mukavaa, että on joku jonka ammattitaitoon voi luottaa myös tällaisten eksoottisten eläinten kanssa, joita ei yleensä edes lääkärillä käytetä.

Joo-o, näillä näkymin siis kirjoittelen tänne tilanteen etenemistä. Toivottavasti probleema laukeaa pian ja Nassu alkaisi jälleen keräämään painoa.


Baisy-kisukin olisi käytettävä hammaskiven poistossa. Kiva lasku tulossa jos kummatkin on taas käytettävä lääkärillä.

Minun kaksi kipiää mummoa. Vanhuus ei tule yksin eläimillekään.

-Asio Otus

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Mistä saa oikeat hoito-ohjeet punakorvalle?
(nettisivut tai/ja kirja)
:)
Pikaista paranemista pienillesi!
Sannamaria

Asio Otus kirjoitti...

Ehdottomasti kannattaa lukea läpi herppi.netin keskustelufoorumit. Sieltä olen saanut parhaat avut. Lisäksi voit esittää kysymyksiä, jos joku mietityttää.

Salha kirjoitti...

Kiva lukea toisen konnanomistajan juttuja! Löysin tän etsiessäni juttua konnien kuivattelutelineistä. Meidän Mindy (n. 19v.) on myös kiivenny ulos tankista, eli toi antibioottirumba kuulostaa liiankin tutulta.
Vinkkejä, miten tollaselle isolle konnalle (kilpi yli 20cm pitkä) sais järkättyä pysyvän kuivattelupaikan?? Tarpeeks ison ja kestävän tekeminen tuntuu olevan tosi hankalaa >.<